Tuuli puhaltaa lävitseni.

Sama tunne kuin metroasemalla,
hetki ennen junan tuloa
tunnelista.

Jotain on tulossa.
Veikkaan ettei ole oranssin värinen.

Mirón figuuri vuodelta 1935. Lainassa Tukholman Modernin taiteen museolta. Öljytyö.

Tausta kuin syysyö, edessä liidun kaltaisella ääriviivalla hahmoteltu
ihmishahmo, kuin klovin haamu.

Teosta on vaikea kuvata.

Hahmo katsoo oikealle, kuin sieltä olisi jotain pahaa tulossa tuulen myötä.
Tunnelma on jännittynyt.
Hahmo on kääntänyt selkänsä tuulelle mutta katsoo silti taakseen.
Ilmeestä on luettavissa uhmaa tai pelkoa.

Mitä tapahtui vuonna 1935?

Hitler perustaa Luftwaffen.
Natsien jättimielenosoitus juutalaisia vastaan.
Mussolini hyökkää Etiopiaan.
Dachaun keskitysleiri avataan.

Tuota tietoa vasten tuntee kuinka tuuli kylmää syysyössä värjöittelevää hahmoa.
Miro kuvaa taulussaan painajaismaisen enneunen siitä mitä on tulossa vuoden 1935 jälkeen.

Tuo maalaus selvisi Euroopan sotavuosien ylitse, natseista huolimatta.

Mutta vieläkin kävelee ihmisiä jotka haluaisivat polttaa tuon kaltaiset maalaukset.
Ja muutama heistä haluaa polttaa ihmisiä.

Maalaus jatkaa ennustamista, ja minua paleltaa.

Pidän isoäitini kättä kädessäni. Aivohalvauksesta on jo kuukausia, eikä hän ole enää tässä maailmassa.
Hän ei poistu tästä sairaalan vuodeosastosta elävänä.

Vaikea sanoa minkä verran hän aistii ulkomaailmasta,
vielä vaikeampi sanoa mitä hänen sisällään tapahtuu.

Välillä hän ääntelee, yksittäisiä sanoja tai lauseen puolikkaita.
Useimmiten ääntely on muminaa tai haavoittuneen eläimen kaltaista vikinää.

Kuulo ja näkö olivat lähes mennyttä ennen tuota sairaskohtausta,
tuskinpa ne siitä parantuneet ovat.

Krampit ja raajojen vapina tulee ja menee.
Mitään kontaktia häneen ei näinä kuukausina ole saatu.
Ilmeisesti hän nukkuu ja välillä puhuu unissaan.

Sitten kuulen sen: "..nä oon oottanut sinua niin kauan",
ja hän tarraa kädestäni hetkeksi voimakkaammin kiinni.

Ehkä hän luulee minua jo aikaa sitten kuolleeksi miehekseen.

Tiedättehän tunteen: Olet odottanut puolisoasi jo pidempään kotiin.
Sitten hän tulee aamuyöstä, kolistelee eteisessä ja kömpii sänkyynne.
Suutelee sinua ja unensekaisessa tilassa olet niin onnellinen että hän on vihdoinkin tullut,
ja nukut loppuyön levollisena.

Isoäitini nukkuu kotonaan, omassa sängyssään, omassa nuoruudessaan.
Odottaminen on ohitse.
Hänen kauan sitten poisnukkunut miehensä on vihdoinkin palannut kotiin.
Kaikki on niin kovin hyvin.

Raskaat ajatukset lepäävät ylläni.

Silitän hänen kalpeaa otsaansa ja kerron olevani
tässä ja että kaikki on hyvin.

Mitäpä pahaa on antaa pieni hetki onnellisuutta,
vaikkakin valheellista.

Hautausmaa on lumen peitossa.

Olen viimeisten joukossa liikenteessä, valtaosa on jo tuonut kynttilät haudoille.

Jouluinen hautausmaa on parhaimmillaan puolen yön jälkeen.
Opin sen sinulta, silloin ensimmäisenä joulunamme.

Ajatus siitä että olet tuon kylmän maan sisällä, siinä ohuessa paperipyjamassasi, saa kyyneleet silmiini.

Kynttilämeri yrittää lohduttaa mutta viima puree kasvojani.

Muistan miten kylmät jalat sinulla oli iltaisin ja miten mielelläsi työnsit ne sängyssä kiinni minuun, lämpöä hakien.

Kuoltuasi, ennen arkun sulkemista, laitoin sinulle omat villasta tehdyt unisukkasi jalkaan. Varpaasi olivat niin pienet ja niin kauhean kylmät.

Kunpa et palelisi enää.

Nielen itkuni ja keskityn sytyttämään tulta lyhtyysi.

Pieni liekki lepattaa, ja toivon
kaikin voimin että tuntisin läsnäolosi tässä kynttilän äärellä.
Edes pienen hetken.

Nuku rakkaani ja näe kauniita unia, missä sitten oletkin.

Nainen viereisellä pysäkillä kiinnittää huomioni.

Ehkä kolmekymppinen, hoikka ja hyvännäköinen.
Hän hymyilee ja nauraa puhuessaan puhelimeen.
Tummat, pitkät hiukset, vaalea takki, hame, pitkät mustat saappaat.
Kalliin näköinen käsilaukku.

Hän näyttää hyvin onnelliselta.
Puhuessaan hän ottaa muutaman kevyen askelen edestakaisin.

Katselen häntä ja tajuan olevani hieman kateellinen.

Näitä tapauksia. Kaunis koti, onnellinen perhe,
upea työura johon yhdistää helposti harrastukset, liikunnat ja lapset.

Täydellinen seksi on itsestäänselvyys ja parhaita ystäviä on joka sormelle.

Elämää jokainen hetki täynnä. Naistenlehtien kansikuva-ainesta ja parhaat vuodet vielä edessä.

Katselen häntä ja tajuan etten halua häntä.

Haluan olla hän.

Yhtäkkiä haluan heittää tämän miehen roolin menemään, kuin paskaiset haalarit.
Haluan avata vetoketjun selästäni ja kuoriutua tästä lian, karvan ja hien peittämästä
kuluneesta kehosta. Astua suihkuun ja pestä kaiken miehenä olemisen paskan itsestäni.

Tulla puhtaana ulos ja olla hän, kolmekymppinen, hoikka ja onnellinen nainen.

Onnellinen.

Raitiovaunu saapuu paikalle, nainen hypähtää kyytiin ja tulen järkiini.

Ei saatana mitä ajatuksia. Helvetti sentään.

Sitten nuuhkaisen kainaloani. Hien, työn ja lian haju.
Äijätuoksu. 

Rauhoitun ja astun omaan raitiovaunuuni,

vetoketju suljettuna.

Metron rullaportaat vievät väsynyttä ihmisjoukkoa ylöspäin.
Seison omalla portaallani, silmät sameina.
Nopeammat kävelevät ohitseni.

Viereinen kaidehihna kulkee hitaammin kuin portaat.

Sitten näen sen. Rasvaisen tahran mustalla kaidehihnalla.

Huulipunalla piirretty, tahriintunut sydän.

Tunnen taas läsnäolosi ja etsin sinua katseellani.
Ehkä oletkin vain pari porrasta
ylempänä, harmaiden selkien takana.
Ehkä käännyt ja huomaat minut, hymyilet minulle.

Mutta portaat päättyvät ja kaide vie tahran lattian alle.
Eikä kukaan hymyile minulle.
 

Kaikki kävelevät ohitseni. Oikealta, vasemmalta.

Jotkut koskettavat ohittaessaan laukullaan tai repullaan.

Muutama tönäisee epäystävällisesti, kuin protestiksi.

Rautatieaseman päivystävät nahkatakkimiehet vilkuilevat minua

laiskan uteliaina.

En saa itseäni liikkeelle. Väkijoukko on kuin kalaparvi

joka hajoaa takanani ja kokoaa taas itsensä edessäni,

jatkaen matkaansa.

Ympärilläni oleva ihmisten häly on häiritsevän voimakasta, viereisen

kahvilan espressokone jyrisee kuin betonimylly. 

Silti en saa itseäni liikkeelle. 

Ovet junalaitureille heiluvat edestakaisin edessäni.

Minun pitäisi astua niistä paikallisjunaan.

Istua taas tuntemattomia vastapäätä, katse tiukasti likaisessa 

lattiassa tai kuluneessa ilmaisjakelulehdessä.

Nousta sitten junasta ja kävellä kohti kotia, miettien oletko jo kotona
vai palaatko sinne enää koskaan.

Olisi niin paljon parempi astua kaukojunaan.

Mihin tahansa niistä.

Kerrostalon vintti on pitkä varastokoppien
välissä kulkeva käytävä, jota valaisee
pari himmeää hehkulamppua.

Raakalaudasta ja kanaverkosta tehdyt kopit
ovat pimeitä. Osa pölyisistä tavaroista on ollut täällä jo 50-luvulta alkaen.
Alakerran 90-vuotias muori säilyttää täällä jatkosodassa kaatuneen kihlattunsa
puusuksia.

Hylättyjä tavaroita hämärässä. Pieniä kenkiä.
Vanhoja koulukirjoja. Lastenrattaat 60-luvulta.
Hääpuku vaatepussissa.

En tule tänne mielelläni. Tämä on outo paikka.
Muistojen hautausmaa.

Sitten se tunne iskee taas. Ilma viilenee.
Karvat ihollani nousevat pystyyn ja häiritsevä
tunne muuttuu varmuudeksi.

Joku tai jotakin on pimeän käytävän toisessa päässä.

Lähden takaisin kohti ovea, katsomatta pimeyteen.

Siellä ei ole ketään. Tiedän sen.
Siellä on jotain. Tunnen sen.

Ulos täältä!

Rappukäytävän valossa ja lämmössä tasaan
kiihtynyttä hengitystäni.

Mitä helvettiä siellä onkin,
se odottaa meitä.
 

Kiukaan lasisestä luukusta hehkuva hiillos valaisee heikosti.

Vanha isäni heittää löylyä, ähisemme, hörpimme lisää olutta ja 

jatkamme hiljaa olemista.

Ei ole mitään sanoja eikä edes tarvetta niille.

Heitän vuorostani. Kiuas lyö takaisin ja painun ähisten kyyryyn.

Isäni istuu selkä suorana eikä välitä haasteesta.

Tapaamme vuosi vuodelta harvemmin.

Edellisestä saunomisestamme on jo pari vuotta.

Saunan ulkopuolella puhumme niitä näitä, säistä ja muista.

Kyvyttöminä puhumaan oikeista asioista.

Mutta näinä hetkinä kun selkänahka on palaa karrelle,

puhumme toisillemme vailla sanoja.

Isä ja poika. Molemmat läsnä.
Ehkä viimeistä kertaa yhdessä.

Ei ole mitään sanoja eikä edes tarvetta niille.

Kesäyö valaisee makuuhuonettasi.
Makaan selälläni sängyssäsi, tuijotan kattoa ja mietin mitä helvettiä sanon sinulle.
Aamuyö on jo pitkällä.

Ennen kuin ehdin, kierähdät minuun taas kiinni ja suutelemme.
Pyörimme toisissamme kiinni ja puramme kiimaa väliltämme, kierros kerrallaan.
Huone on helteen jäljiltä kuuma, olemme hikoilleet lakanat ja patjat piloille, mutta sillä ei ole mitään väliä.
Kaikki pyörii nyt panemisen, suutelemisen ja loputtoman silmiin katsomisen ympärillä.

Pieninä suvantovaiheina katselemme toisiamme, ihmetellen.
Hämärässäkin näen miten silmäsi loistavat.
Olemme toisillemme uusia ihmisiä vaikka olemme tunteneet jo vuosia.
Näen ikivanhat kysymykset silmissäsi.
Kuka oikein olet? Mitä minusta tahdot? Miten tämä päättyy?

Suutelen sinua, ja kaikki kysymykset katoavat hetkeksi.

Välillä tutkin pieniä arpia rintakehälläsi, hieman rintojen alapuolella.
Kuin pikkukraatereita, sormenpääni kokoisia.
Vaikea leikkaus lapsena, olit kuolla, tiedän.
Kerroit sen alkuillasta, kun tarjosit teetä kiitokseksi kantoavusta.
Olen iloinen että jäit henkiin.

Illalla kun tein lähtöä, halasit minua eteisessä.
Jäimme hieman liian pitkäksi ajaksi kiinni toisimme.
Sitten suutelit järkeni sammuksiin.

Kesäyö valaisee makuuhuonettasi. Aamuyö vaihtuu aamuksi.

Makaan selälläni sängyssäsi, tuijotan kattoa ja mietin mitä helvettiä sanon vaimolleni.