Tuuli puhaltaa lävitseni.

Sama tunne kuin metroasemalla,
hetki ennen junan tuloa
tunnelista.

Jotain on tulossa.
Veikkaan ettei ole oranssin värinen.

Mirón figuuri vuodelta 1935. Lainassa Tukholman Modernin taiteen museolta. Öljytyö.

Tausta kuin syysyö, edessä liidun kaltaisella ääriviivalla hahmoteltu
ihmishahmo, kuin klovin haamu.

Teosta on vaikea kuvata.

Hahmo katsoo oikealle, kuin sieltä olisi jotain pahaa tulossa tuulen myötä.
Tunnelma on jännittynyt.
Hahmo on kääntänyt selkänsä tuulelle mutta katsoo silti taakseen.
Ilmeestä on luettavissa uhmaa tai pelkoa.

Mitä tapahtui vuonna 1935?

Hitler perustaa Luftwaffen.
Natsien jättimielenosoitus juutalaisia vastaan.
Mussolini hyökkää Etiopiaan.
Dachaun keskitysleiri avataan.

Tuota tietoa vasten tuntee kuinka tuuli kylmää syysyössä värjöittelevää hahmoa.
Miro kuvaa taulussaan painajaismaisen enneunen siitä mitä on tulossa vuoden 1935 jälkeen.

Tuo maalaus selvisi Euroopan sotavuosien ylitse, natseista huolimatta.

Mutta vieläkin kävelee ihmisiä jotka haluaisivat polttaa tuon kaltaiset maalaukset.
Ja muutama heistä haluaa polttaa ihmisiä.

Maalaus jatkaa ennustamista, ja minua paleltaa.

 

Pidän isoäitini kättä kädessäni. Aivohalvauksesta on jo kuukausia, eikä hän ole enää tässä maailmassa.
Hän ei poistu tästä sairaalan vuodeosastosta elävänä.

Vaikea sanoa minkä verran hän aistii ulkomaailmasta,
vielä vaikeampi sanoa mitä hänen sisällään tapahtuu.

Välillä hän ääntelee, yksittäisiä sanoja tai lauseen puolikkaita.
Useimmiten ääntely on muminaa tai haavoittuneen eläimen kaltaista vikinää.

Kuulo ja näkö olivat lähes mennyttä ennen tuota sairaskohtausta,
tuskinpa ne siitä parantuneet ovat.

Krampit ja raajojen vapina tulee ja menee.
Mitään kontaktia häneen ei näinä kuukausina ole saatu.
Ilmeisesti hän nukkuu ja välillä puhuu unissaan.

Sitten kuulen sen: "..nä oon oottanut sinua niin kauan",
ja hän tarraa kädestäni hetkeksi voimakkaammin kiinni.

Ehkä hän luulee minua jo aikaa sitten kuolleeksi miehekseen.

Tiedättehän tunteen: Olet odottanut puolisoasi jo pidempään kotiin.
Sitten hän tulee aamuyöstä, kolistelee eteisessä ja kömpii sänkyynne.
Suutelee sinua ja unensekaisessa tilassa olet niin onnellinen että hän on vihdoinkin tullut,
ja nukut loppuyön levollisena.

Isoäitini nukkuu kotonaan, omassa sängyssään, omassa nuoruudessaan.
Odottaminen on ohitse.
Hänen kauan sitten poisnukkunut miehensä on vihdoinkin palannut kotiin.
Kaikki on niin kovin hyvin.

Raskaat ajatukset lepäävät ylläni.

Silitän hänen kalpeaa otsaansa ja kerron olevani
tässä ja että kaikki on hyvin.

Mitäpä pahaa on antaa pieni hetki onnellisuutta,
vaikkakin valheellista.

 

Hautausmaa on lumen peitossa.

Olen viimeisten joukossa liikenteessä, valtaosa on jo tuonut kynttilät haudoille.

Jouluinen hautausmaa on parhaimmillaan puolen yön jälkeen.
Opin sen sinulta, silloin ensimmäisenä joulunamme.

Ajatus siitä että olet tuon kylmän maan sisällä, siinä ohuessa paperipyjamassasi, saa kyyneleet silmiini.

Kynttilämeri yrittää lohduttaa mutta viima puree kasvojani.

Muistan miten kylmät jalat sinulla oli iltaisin ja miten mielelläsi työnsit ne sängyssä kiinni minuun, lämpöä hakien.

Kuoltuasi, ennen arkun sulkemista, laitoin sinulle omat villasta tehdyt unisukkasi jalkaan. Varpaasi olivat niin pienet ja niin kauhean kylmät.

Kunpa et palelisi enää.

Nielen itkuni ja keskityn sytyttämään tulta lyhtyysi.

Pieni liekki lepattaa, ja toivon
kaikin voimin että tuntisin läsnäolosi tässä kynttilän äärellä.
Edes pienen hetken.

Nuku rakkaani ja näe kauniita unia, missä sitten oletkin.

 

Nainen viereisellä pysäkillä kiinnittää huomioni.

Ehkä kolmekymppinen, hoikka ja hyvännäköinen.
Hän hymyilee ja nauraa puhuessaan puhelimeen.
Tummat, pitkät hiukset, vaalea takki, hame, pitkät mustat saappaat.
Kalliin näköinen käsilaukku.

Hän näyttää hyvin onnelliselta.
Puhuessaan hän ottaa muutaman kevyen askelen edestakaisin.

Katselen häntä ja tajuan olevani hieman kateellinen.

 

Näitä tapauksia. Kaunis koti, onnellinen perhe,
upea työura johon yhdistää helposti harrastukset, liikunnat ja lapset.

 

Täydellinen seksi on itsestäänselvyys ja parhaita ystäviä on joka sormelle.

Elämää jokainen hetki täynnä. Naistenlehtien kansikuva-ainesta ja parhaat vuodet vielä edessä.

 

Katselen häntä ja tajuan etten halua häntä.

Haluan olla hän.

 

Yhtäkkiä haluan heittää tämän miehen roolin menemään, kuin paskaiset haalarit.
Haluan avata vetoketjun selästäni ja kuoriutua tästä lian, karvan ja hien peittämästä
kuluneesta kehosta. Astua suihkuun ja pestä kaiken miehenä olemisen paskan itsestäni.

 

Tulla puhtaana ulos ja olla hän, kolmekymppinen, hoikka ja onnellinen nainen.

Onnellinen.

 

Raitiovaunu saapuu paikalle, nainen hypähtää kyytiin ja tulen järkiini.

Ei saatana mitä ajatuksia. Helvetti sentään.

 

Sitten nuuhkaisen kainaloani. Hien, työn ja lian haju.
Äijätuoksu. 

 

Rauhoitun ja astun omaan raitiovaunuuni,

vetoketju suljettuna.